keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Äitiydestä

Se, että saan kutsua itseäni äidiksi, on yksi mahtavimmista asioista, mitä tiedän. Äitiys on mulle kunnia-asia, ja tahtoisinkin jakaa hieman omaa näkemystäni aiheesta. 

Kun sain tietää odottavani vauvaa, olin samalla onnesta sekaisin, sekä peloissani. Tiesin tahtovani lapsia nuorena, mutta epävarmuus siitä, pystyisinkö kantamaan niin suurta vastuuta toisesta, täysin minusta riippuvaisesta elämästä oli todella pelottavaa. Yritin valmistaa itseäni tulevaa varten, kunnes ymmärsin, etten mitenkään pysty valmistautumaan sellaiseen, mistä itsellä ei ollut mitään käsitystä. Tämän tajutessani päätin, etten murehtisi ja stressaisi, vaan nauttisin raskaudesta päivä kerrallaan, ja kun vauva-arki koittaisi, mietittäisiin sitä vasta silloin. Odotusaikani oli hyvin helppo, mitä nyt muutamaan otteeseen tein tuttavuutta työpaikan vessanpöntön kanssa. Aamupahoinvoinnit eivät onneksi vaivanneet kauaa, ja loppuraskauden minusta, ikuisesta hätähousu-hötkyilijästä kuoriutui mitä tyynein ja rauhallisin. Ainoa, mikä mua harmitti, oli ne inhottavat katseet julkisilla paikoilla liikkuessani. En ymmärtänyt ollenkaan, miksi edes sain sellaisia osakseni, sillä enhän sentään mikään ennenkuulumattoman nuori äiti ole. No, alkuharmistusten jälkeen jätin tuollaiset aivan omaan arvoonsa. 


Pelkäsin lähestyvää synnytystä, mutta olo alkoi tuntua loppua kohden sen verran tukalalta, että pelot kyllä unohtuivat. Mitään supistusten tapaistakaan mulla ei ollut, ennen kuin vasta itse synnytyspäivänä, ja aamulla niihin herätessäni kyllä tiesin, että tänään tapahtuisi! En nyt sen kummemmin kerro synnytyksestäni, muuta kuin sen, että se oli mielestäni aika helppo. Voin myöhemmin kirjoittaa synnytyskokemuksestani ihan oman postauksen, jos sieltä löytyy halukkaita lukijoita. 

Lindan vihdoin tullessa masun tälle puolen, multa meni kauan tajuta, että olin todella jo synnyttänyt. Osastolta mulle jäi todella positiiviset muistot, vaikka neuvoja erilaisiin asioihin olisinkin näin jälkeen päin ajateltuna kaivannut. Kotiin päästyämme olin tohkeissani, elämä perheenä voisi vihdoin alkaa. 
Ensimmäisen kuukauden aikana tunteet, mitä koin, olivat niin suuria, etteivät ne pysyneet millään mun sisällä. Itkin milloin onnesta ja ylpeydestä, milloin siitä, etten kyennyt epparihaavan aiheuttamilta kivuilta mihinkään. Tuijottelin Lindaa vuorokauden ympäri, enkä voinut lopettaa. Mitä jos pikkuinen olisi mennyt rikki sillä aikaa, kun katsoin johonkin muualle. Tunteet seilasivat, mutta onnellisempi en ollut koskaan ollut. Kaikki oli mennyt niin hyvin, etten olisi voinut toivoa parempaa. Sama jatkuu vielä tänäkin päivänä. Voin vain todeta, että päivä kerrallaan- tekniikka on täällä edelleen käytössä, ja toimii meillä loistavasti. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten helppoa vauva-arki onkaan kaikkiin niihin mun luuloihin verrattuna. Saan olla todella kiitollinen siitä, miten hienosti meillä on kaikki mennyt, eikä kummempia mutkia ole matkassa toistaiseksi ollut. 


Törmään edelleen aina silloin tällöin noihin ilkeämielisiin päästä varpaisiin- tuijotuksiin kylillä, enkä osaa sanoa miksi. Ainoa syy, mikä mun mieleen tulee, on kateus. Kateus mistä? En tosiaan tiedä! Mun mielestä varsinkin Suomessa äidit ruotivat toisiaan aivan säädyttömän julmasti. Itse odottaisin enemmänkin tukea ja hyväksyntää toisilta äideiltä, sillä kaikki varmasti tietävät, kuinka tärkeää on saada tuntea itsensä hyväksi, etenkin hyväksytyksi. Kaikki äidit ovat mielestäni parhaita vanhempia omille lapsilleen, ja kaikilla meillä on omat tapamme toimia lastemme kanssa, ja kasvattaa heitä. Se, että naapurin Maijalla ei ole makaronilaatikossa munamaitoa, tai se, että Terttu lähtee töihin vauvan ollessa 6kk, ei tee kummastakaan huonoa äitiä. Jos minulla sattuu olemaan joku tapa, minkä teen lapseni kanssa toisin, kuin joku muu, ei heti tarkoita, että toimisin väärin. Tapoja on monia, jotta kaikki löytäisivät itselleen sopivan. Valitettavan usein kuitenkin tuomitsemme toisiamme tällaisista poikkeavuuksista. Jokainen äiti on varmasti jossakin määrin epävarma, se kuuluu mielestäni asiaan. Kyseenalaistan itsekin monesti tekemisiäni, vaikka tietäisin sen olevan täysin turhaa. Tätä tapahtuisi ehkä vähemmän, jos niiltä muutamilta lajitovereilta jäisi kulman kurtistelut väliin. Miten olisi kannustava hymy sen sijaan? 



Äitinä oleminen on meidän naisien etuoikeus, iästä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta, taikka parisuhdetilanteesta riippumatta. Miksemme siis voisi vaan nauttia siitä täysin rinnoin, ja jättää arvostelut syrjään. Iloittaisiin yhdessä lapsistamme, ja niistä ylpeyden hetkistä, mitä koemme lapsiemme kehittyessä. Luulisin tämän olevan kaikille antoisampaa kuin käytös, joka saa jonkun äidin tuntemaan itsensä huonoksi tai epävarmaksi. Minä, 22-vuotias nuori nainen, yhden lapsen äiti, sekä yhden upean miehen avovaimo, yritän täten itse parhaani mukaan jakaa positiivista äiti-energiaa ympärilleni, mitenkäs te muut? Menikö suu mutruun tätä lukiessa? :-) 




-Trina




14 kommenttia:

  1. Ihana postaus! :) Jäänpäs lukijaksi, kiva blogi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kiva, että tykkäät, tervetuloa :))

      Poista
  2. Ihana kirjoitus <3 Paljon samoja tuntemuksia täällä. Just eilen sanoin miehelle, että kuinka on ihanaa olla äiti ja miten vieläkin tuntuu ihmeelliseltä, että on saanut niin upean lapsen :) Nautin siitä joka päivä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos Marjukka <3 Jep, ihan parasta! :))

      Poista
  3. Hienoa Trina! Ei uskoisi että ihmiset on niin julmia, älä anna vieraiden ihmisten huonon käytöksen lannistaa- mä ainakin uskon että sä oot huippuäiti! :) tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä muuta sano,pitää vaan jättää kaikki kura huomiotta. Kiitos tuhannesti! :>

      Poista
  4. Oot niin kaunis äiti Trina <3
    -Laura

    VastaaPoista
  5. rakas oma tyttäreni jaat upeita elämän perusasioita ympärillesi, olen sinusta äärimmäisen onnellinen ja ylpeä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Sinultahan nämä arvot ovat peräisin, kiitos siis siitä <3

      Poista