uuteen totuttelemista

Huomenna se sitten koittaa. Lähdetään heti aamusella Lindan kanssa harjoittelemaan hoitoon menoa. Tämän ekan kerran olen itsekin koko kolmetuntisen seurailemassa vierestä, mutta maanantaina onkin sitten jätettävä neiti hoitotädin hellään huomaan. Luojan kiitos olen tuon neidin ekan hoitoviikon vielä lomalla, joka mahdollistaa hieman pehmeämmän alun tälle uudelle ja jännittävälle koitokselle. Ajattelin, että aloitettaisiin maanantaina neljän tunnin hoitopäivällä, josta sitten pidennettäisiin seuraavia aina tunnilla. Riippuen tietysti, kuinka kaikki lähtee rullaamaan, ja jääkö tyty miten suuren harmistuksen kanssa hoitopaikkaan. Toivon niin kovin, ettei mitään isompia itkuja tulisi, ja jos nyt kuitenkin tulee, niin se siitä sitten alkuhämmennyksen myötä laantuisi nopeasti. ( Itsellänihän on hanat auki takuuvarmasti koko päivän? ). Eniten mun sydäntä raastaisi, jos Linda jäisi joka aamu lohduttomasti itkemään äidin ja isin perään. 

Toisaalta on ihanaa, että Linda saa hoidossa uusia kavereita, ja oppii varmasti aivan erilailla asioita toisenlaisessa ympäristössä, kaikkine uusine virikkeineen. Tulevalla hoitotädillä ei ole neidin lisäksi kuin kaksi muuta alle kaksivuotiasta, joten nakeroista on aivan varmasti seuraa toisilleen. Ja minä. Minä pääsen pitkästä aikaa töihin palvelemaan ja näkemään ihmisiä, höpöttelemään ja kuuntelemaan. Ihan mukavaa vaihtelua kotiarjen rinnalla. 

Silti mua jännittää, pelottaa, itkettää jo nyt! Kauan oikein joudun kamppailemaan näiden ristiriitaisten tuntemusten kanssa? Helpottaahan tämä joskus, helpottaahan? 

-Trina