Mitä kuuluu mulle?

Niin, ajattelin pistää ylös omia kuulumisianikin välillä. Turhan harvoin tulee nykyään mietittyä tarkemmin, mitä mulle itselleni kuuluu, ja miten voin. Tässä sitä on tullut vaan mentyä tukka putkella neidin syntymän jälkeen, sen kummemmin omiin mietteisiin pureutumatta. Kyllä me kotona Paulin kanssa puhutaan ja jutellaan paljonkin kaikesta, mutta varsinkin nyt töiden alettua on ollut vähemmän aikaa perheen kesken, eikä olla muistettu vaihtaa niin usein kuulumisia.

Täytyy myöntää, että töihin paluu oli tähän saumaan niin oikea ratkaisu. Meinasin hyppiä jo tapeteille, eikä elämä neljän seinän sisällä enää kauheasti napannut. Kerkesinhän olla kotona kuitenkin puolitoista vuotta! 

Käytiin paljon vaunuttelemassa ja kylillä, kun Linda oli ihan pieni, mutta pari viimeistä kuukautta ennen töihin paluuta oltiin pitkälti vaan kotona. Ihan sen takia, ettei tuo nakero viihtynyt, eikä viihdy edelleenkään rattaissa. Neidon pitäisi saada kävellä itse, mikä tarkoittaa sitä, että hipsutellaan pienin miniaskelin menemään, ja nyhdetään jokainen käden ulottuvilla oleva irtaimisto mukaan. Jos tuon pienen kanssa meinaa kaupoille rykäistä, niin ajoituksen on oltava just eikä melkein! Lenkitkin vähenivät huomattavasti, mutta tyydyttiin tutkailemaan omaa pihaa sen sijaan. Linda ei muuta halunnutkaan, kuin istua meidän kotipihan sepelillä kiviä pinoten ja ihmetellen. Yritä siinä nyt repiä huumoria, tuijottaen pari-kolme tuntia kivillä leikkivää lasta, joka hyvin itsepäisen itkun kera vastaa jokaiseen "kulta mentäisiinkö sisälle" - kehoitukseen. Selvä, istutaan vielä neljäskin tunti.

Kotona päivät käyvät hyvin nopeasti pitkiksi, ja pylly alkaa salakavalasti jymähtää kuuluisaan sohvan nurkkaan. Enitenhän se on itsestä kiinni, kuinka sen ajan kotona viettää, mutta voin ihan suorilta myöntää olevani sen verran saamaton ja laiska, etten ainakaan kotitöitä tehden päiviäni kuluttanut. Ihan perusjuttuja tein toki, pyöritin pyykkiä, astianpesukonetta, valmistin ruokaa, mutta suurimman osan ajasta tahdoin antaa Lindalle. Ajattelin, ja ajattelen yhä, että kaikki se, mikä minusta irtoaa, kuuluu neidille. Hän sen ensimmäisenä ansaitsee/tarvitsee Paulin ja itseni ohella. 

Typyn leikit ja kiinnostuksen kohteet olivat aika pitkälti parin minuutin välein vaihtuvia, eikä mun keskittymiskyvyllä aina paneuduttu ihan täysillä leikkien vietäviksi, ja koin välillä pitkästyväni. Neidillä oli muutamaan otteeseen jalassa roikkumis-kausi, mutta niistä selvittiin suht kivuttomasti tarpeeksi syliä,pusuja ja haleja antamalla. Aika intensiivistä kotoilua lapsen kanssa siis nuo viimeiset muutama kuukausi ennen typylin hoitoon lähtöä. 

Mistä päästäänkin näppärästi nykypäivään, näin lyhyen tiivistelmän jälkeen :"D 

Kun aloitin työt, puhkesin taas omaan tuttuun kukkaani. Olen elementissäni, ihmisten parissa, heitä auttaen ja palvellen. Rakastan työtäni, ja on ihanaa kuulla asiakkailta positiivisten palautteiden myötä sen myös näkyvän minusta. Saan höpötellä aikuisten ihmisten kanssa useita kertoja päivässä, nauraa ja iloita aivan mahtavien työkavereideni kanssa, ja näin ollen antaa kotona itsestäni paljon enemmän ja parempaa! Vaikka olenkin työpäivien jälkeen välillä väsähtänyt, jaksan olla huomattavasti enemmän läsnä Lindalle ne viimeiset tunnit ennen hänen nukkumaanmenoa. 

On niin monta seikkaa, jotka olisivat voineet vaikuttaa täysin päinvastoin meidän arkeen näin työn ja kotiarjen kanssa tasapainoillessa. 

Mikäli ei oltais löydetty Lindalle maailman parasta hoitotätiä, olisi hoitoaamut voineet olla pitkäänkin yhtä taistelua ja itkua, sekä mulla että neidillä. Tämähän olisi heijastunut jo mun työpäiviinkin melko voimakkaasti, sillä nyt kun kaikki sujuu, ei mun tarvitse olla yhtään huolissani koko päivänä typyn hyvinvoinnista. Oon todella murehtivainen, sekä empaattinen, ja tiedän, että olisin jäänyt vellomaan pahaan mieleen ja huonoihin fiiliksiin koko päiväksi, enkä olisi kyennyt olemaan töissä läsnä. 

Samoin, jos mulla ei olisi ollut valmiina työpaikkaa, mihin mennä, olisin ollut varmaan aivan kujalla. Nyt kun mulla oli paikka, mihin mennä, paikka, missä mut otettiin taas avosylin vastaan mitä ihanimpien naisten kera, en voi muuta kuin olla onnellinen. 

Töistä kotiin tullessa se onni vasta repeääkin, kun vastassa odottaa hymyilevä prinsessa, ja sen hymyilevän prinsessan isi. Se tunne pitää mua iloisena montakin päivää putkeen!

Tällaista mulle kuuluu, jos näitä mietteitä voi enää edes kuulumisiksi sanoa. Mä löysin itseni, ja onnellisemman minäni jälleen töihin paluun kautta, joten älkää olko äidit itsellenne liian ankaria, jos joku moittii aikaista töihinpaluutanne! Itse me sen paremmin tiedämme, koska on minkäkin elämänvaiheen vuoro :-)

-Trina